Nyt oon sitte saikkel. Äpolilla kävin siis lääkärillä ja se oli kans ihmeissään mun kanssa. Mutta soitteli konsultaatioapua monesta paikasta. Nyt olen siis sairaslomal kaks viikkoa, jolloin mulla on seuraava lääkäriaika sinne polille ja taas ihmetellään jatkoa. Lisäksi odottelen kutsua fysiatrianpolille. Näillä siis mennään. En viitti täs koneella taas pidempään olla, ku ottaa kuitenkin heti tonne kaularankaan ja takaraivoon. (Itseasiassa myös lanneranka naksuilee epäilyttävästi.)

Soitin omapäisesti äitiyspolille äitini ohjeen mukaan. Selitin tilanteen sihteerille, joka vastas. Hän yhdisti puhelun kätilölle, jolle selitin jälleen tilanteen. Kätilö sitten kysyi haluanko tulla huomenna vai maanantaina. Oi, niitä onnenkyyneleitä, joku auttaa. Menen siis huomenna äitiyspolille. Tiedän, etteivät ne saa nikamiani yhteen, mutta jos saan edes jotain apua (esim. kipulääkkeiden suhteen jotain ohjeistusta, fyssarilta jumppaohjeita tai sairaslomaa jotain edes) niin olen onnellinen. Ei tarvii yksin kärvistellä.

Kirjottaminen aina jää. Vaikka niin kovasti haluaisin kirjottaa ylös ajatuksiani raskauden aikana.

Kävimme silloin nelisen viikkoa sitten ultrassa äitiyspolilla. Tepu-Tepul oli kaikki ihan mallikkaasti, vilkkaasti liikkuva ja sormetkin nähtiin. Hämmentävää oli, et nyt hän vastaski täysin viikkoja :) Oli tehny jonkun hienon kasvuspurtin alusta ja etenkin kun sillon alussa ei tosiaan nähty ees niitä folleja. Mut samapa tuo enää on, onneks oli kasvanu hienosti. Rakenneultra on neljän viikon päästä. Sitten kuulee, onko Tepu-Tepu myös kutakuinkin terve. Täs välis olen hänt ite kurkkinu ultralla. En vielä tunne liikkeitä ja jotenkin tulee välillä aina se tunne, et onkohan asiat lainkaan kunnossa. Helpottaa kun näkee toisen kasvaneen ja sydämen sykkivän <3

Mutta mihin sitten olen niin kovin väsynyt. Omaan kroppaani. Mulla on perusominaisuutena yliliikkuvuus. Ja nyt raskaushormonit löysyttävät niveliä entisestään. No, ne löystytti mun kaularangan. Olen kohta kaksi kuukautta kestänyt kipuja ja nyt mulla on toista viikkoa kauluri kaulassa. Auttaa vähän, mut ei vie kipuja. Olen todella poikki. Jos menen töihin, selviän siellä, mutten enää kotona. Jos taas jään kotiin, niin olo on tukala ja vaikea, mutta saan edes jotain tehtyä omaan tahtiin. Raskautta on kuitenkin jäljellä se viitisen kuukautta, joten vähän pelotuttaa, et miten tätä jaksan.

Eniten ehkä nyt risoo se, et olen huono pyytämään apua. Lähetin kuitenkin neuvolatädille sähköpostia pari viikkoa sitten (mulla ollut vasta yks käynti sen luokse) ja selitin ongelmasta, no se oli lomalla. Nyt tänään soitin sille soittoajalla. Niin ilmoitti kyl lukeneensa mun sähköpostin, muttei VIITSINYT VASTATA, kun ei tienny mitä pitäis tehdä. Ei ole todellista. No, koitin selittää, että kun olin äitiyspolilla ultrassa, niin lääkäri kovasti mietti tämän mun syndrooman vaikutusta raskauteen ja totes, et pidetään toistaseks seuranta neuvolassa, mut herkästi sitten äitiyspolille, jos yliliikkuvuuden kanssa tulee ongelmia. Neuvolatäti sitten ilmotti, et hän ei voi laittaa lähetettä sinne, et pitää olla lääkärin lähete. Mut seuraavat lääkärinajat on KOLMEN VIIKON päästä. Ja yksityinen lääkäri ei voi muka laittaa lähetettä. Käski yrittämään tk:n kautta omalääkäriltä. Miltä hiton omalääkäriltä, mulla ole mitään kontaktia terveyskeskukseen. Itkuisena soitin äidille ja kysyin, et mitä tehdä, etten enää jaksa. Äiti suositteli soittamaan äitiyspolille suoraan ja kysymään sieltä. Etsin netistä numeroita ja sinne on ajanvaraukseen soittoaika tossa iltapäivällä. Ajattelin aluks soittaa vaikka sinne. Kai joku mua auttaa? En usko et vauvallekaan tekee hyvää äidin jatkuvat kivut ja korkea stressitaso. Ja kun tiedän, ettei tämä tästä helpotu, ennen kuin raskaus päättyy.

Kirjottaminen on siis jääny ihan puhtaasti siitä syystä, ettei vaan jaksa istua ja kannattaa päätään kovin kauaa. Näillä mennään..

Jos jaksaisin, niin kirjottaisin reippaasti. En jaksa. Joten tyydyn toteamaan, et kurkkasin tänään masuun.

Joo, siis meillä oli potilaat jo loppunu. Ja mulla on kesätyöntekijä, jota perehdytän. Se on raskaana, la joskus marraskuussa. Mä sitte totesin et kurkataan sen masuun. Ja katottiin sen vauvaa. Siellä se ihkusti touhuili. Vähän myöhemmin sitten rohkaistuin kokeilemaan löytyykö mun mahaläskien alta mitään. Ja siellä hän oli :) Hänel oli pää ja kädet ja jalat, jotka huitos ja sydän joka sykki <3 Aika ihkua. Mitään en rakeenteellisesti yms tajua, enkä haluakaan tietää. Mulle riittää toistaseks se tieto, et hän elää. Maanantaina on sitten se oikea ultra. Kunhan kurkkasin Tepu-Tepua ja onnittelin saavutetusta etapista. Tänään on siis 12+0 (joka edelleenkin varmaan vielä muuttuu).

Olo alkaa olee parempi. En tiedä onko pahoinvointi vähentynyt vai olenko vain oppinut tulemaan toimeen sen kanssa. Niin ja onko tämä miten kauan kestävä olotila. No, kuitenkin tämä viikonloppu on mennyt mukavasti, huomattavasti paremmin kuin pitkään aikaan.

Uuden vaivan olen kyllä kehitellyt. Siitä ei voi kyllä raskautta syyttää, mutta ehkä se edesauttaa. Mulla on yliliikkuvat nivelet. En tiedä missä vaiheessa raskaus alkaa löysyttää niveliä entisestään. Mulla on jo jonkin aikaa ollut tunne etten jaksaa kannattaa omaa päätäni (sitä on ollut siis jo vuosia, mutta havin ja vain myöhään illalla, nykyään siis päivittäistä ja alkaa jo päivällä töissä). Se tuntuu niin hullulle, että mietin voiko sitä edes ääneen sanoa. Onneksi tällä viikolla töissä ruokatauolla avasin suuni ja kysyin asiaa fysioterapeutilta, joka tietää yliliikkuvuudestani. Se kuulemma on kuin onkin ihan normaalia. Kun ranka (kuten kaikki muutkin nivelet) on yliliikkuva, niin mun niskalihakset joutuu tekee paljon enemmän hommia, ku tavisniskan lihakset, jotta pää pysyy paikoillaan. Ja on normaalia, et ne sitten väsyvät. Huh. En ole hullu, mutta kyllä tää silti on aika häiritsevää. Miettikää ite miltä tuntuu jos on fiilis, et pää putoaa matkasta :D

Viikon päästä maanantaina on ultra. Jännittyneenä odotan. Onko siel viel joku ja miten hän voi. Ja yritän koko ajan muistaa, et hän on varmasti pienempi, mitä neuvolassa lasketut viikot antavat olettaa. Etten sitten hätäänny. Tällä viikolla kävin antamassa sikiöseulontaan vaadittavat verinäytteet. Olen myös yrittänyt valmentaa kihlattuani tajuamaan, että tuleva ultra ja noi verikokeet yhdessä voivat aiheuttaa jatkotoimenpiteitä. Että kaikki ei välttämättä ole hyvin. Jotenkin tuntuu ettei se tajua, et mikä vaan voi mennä pieleen. Ja musta taas tuntuis tärkeeltä, et se oivaltais sen mahdollisuuden. Kihlattu elää maailmassa, jossa kaikki on hyvin, kunnes toisin todetaan.

 

Paino on edelleen jatkanut maltillista laskuaan. En tietenkään pistä pahakseni, kun kiloja on ennestään jo ihan tarpeeksi :D Hämmentävää on vain, ettei entiset vaatteet kuitenkaan tunnu hyvältä päällä. Vaikka vuodenvaihteesta tiputettuja kiloja onkin n. 10kg. Mulla on joku herkkismaha, joka ahdistuu housuista ja paidoista ja kaikesta mikä siihen vain koskee.. Hiphei :D